the header image

Schizoanalytic practice

Tero Nauha — Schizoanalytic practice


Tämä performanssi on arkistoitu, eikä sitä esitetä enää.

Kategoriat: Arkisto, Kehotaide, Paikkasidonnainen performanssi, Yhteisötaide, ja Yksilötaiteilija

Ensiesitys: 2010

Internet: http://teronauha.com/schizo/

Video: http://vimeo.com/11704969

Materiaalit: Site-specific. No requirements, but chance to get to know the place in advance.

Tilavaatimukset: No requirements. Anything goes.

Synopsis

Mitä on skitsoanalyyttinen harjoite, ja mitä sillä tehdään? Ehkä sen avulla seurataan joitakin osasia tai subjektivaation prosessin kertosäkeitä. Aivan kuten tekijä yrittäisi laajentaa rajojaan, ilman transgression tai läpimurron tarvetta – aivan kuin hän tutkisi koneiden, subjektiviteettien ja dispositiivin raja-alueita. On hermostuttavaa ja jännittävää seistä yleisön edessä, tietäen, että sinun tulisi ’aloittaa esiintyminen’. Ilman käsikirjoitusta ja tarvetta luoda interaktiota yleisön kanssa, tämä tilanne on esiintyjän painajainen. Minua pelottaa se, että jämähdän paikalleni tai juoksen pois lavalta kesken kaiken. Silti, nämä minooriset epäjatkuvuudet rakentuneiden toistojen ja moninaisten dispositiivien ja subjektien välillä mennessäni ihmisten eteen, on se mistä olen kiinnostunut. Aivan kuten subjektiviteetti saisi änkytyskohtausksen, alkaisi mongertaa tai ääntäisi sanat väärin. Hyvä esiintyjän taito on pitää nämä minooriset liuskat loitolla, niiden häiritsemättä esitystä. Hyvä esiintyjä voi jopa rohjeta väittämään, että hän on aivan ’luonnollinen’ ja oma itsensä esiintyessään. Tällä tavalla hän piilottaa tyylinsä ja oppimansa taidon. Esiintymisen hyöty on sidottuna siihen investoituun taitoon. Samalla nämä toistot ja kertosäkeet ovat kiinteän subjektiviteetin – identiteetin – rakennuspalikoita. Kuitenkin, performanssissa, jossa esiintyjä usein improvisoi, tekijä väkertää omat työkalunsa. Tämä välineiden ja värkkien työläs operaatio tietokapitalismin kontekstissa muodostaa toisenlaisia ongelmia kuin esimerkiksi käsityöläisen pärekoppien väkertäminen. Esiintyjän on suhteutettava työskentelynsä muiden tekijöiden yhteensopivuuden kanssa.

Skitsoanalyyttinen harjoite pyrkii tuomaan esiin miten minut on rakennettu, ilman lääkkeiden, huumeiden tai muita psyyken tai fysiikan keinotekoisia muunnoksia. Olen kuitenkin tavallinen kaveri, ja kuka tahansa pystyy siihen mitä harjoitteessani teen. Esityksen häiritsevyys on siinä, että se ei ole suhteessa reaalisen maailman kanssa, vaan esitys on aina keinotekoinen ympäristö. Esitys on aina jollain tavalla säädytön. Tietokapitalismin luonteeseen kuuluen, esitys on aina jollain tavalla nykivä ja kertautuva. Tässä esityksessä ’minä’ en hallitse tilannetta, en ’luota kehooni’, vaan aukaisen osan mentalaisesta ja sosiaalisesta piirilevystäni äimisteltäväksi, jolloin avattuna on apaattinen subjektiviteetin kytkentä, joka ei merkityksellisty. Olenko aito vai keinotekoinen, minä, ei-minä vai ei-ei-minä — nämä eivät ole mielekkäitä kysymyksiä. Kyse ei siis ole ’Tohtori Tulpin Anatomia Opetuksesta’ tai mentaalisen mekaniikan vuosihuollosta. Subjektiviteetti asettuu tiettyyn, affektiiviseen koneistoon, jossa osasina ovat kitara tai looppipedaali, tai affektin voi laukaista yleisöstä kantautuva naurun pyrskähdys — ne toimivat tämän esityskoneiston plugineina, josta on seuraus, kuitenkin ilman kausaalista järjestystä. Mitään selkeätä reaktiota ei toiminnassa seuraa, eikä esityksellä ole selkeätä rakennetta, osia, teemoja, vaikka se selkeästi onkin toistuva ja pakotetun omainen. Vaikka en olekaan binaarinen systeemi, olen kiinteistä osana myös näiden koneistojen verkostoa, osana suurempaa koneistojen perhettä. Tämä tutkimus ei etsi uutta, vaan pyrkii tuomaan esiin kertosäkeitä sekä sitä saastumisen tasoa, jonka tämä subjektiviteetti on saavuttanut.